P o l k u p y ö r ä.
2.7.41 aamulla varhain lähdin ottamaan yhteyttä komppanianpäällikköömme, jonka kuulin vielä olevan Kiimasjärvellä. Sovimme pataljoonan talousupseerin, luutn. Porkan kanssa lähdöstäni ja niin taipaleelle. Painuin yksinäni kinttupolulla, jota noudatellen toiset olivat edellä menneet. Kun tulikosketusta viholliseen ei ollut tähän asti tapahtunut, ei tilanteestakaan ollut tarkkoja tietoja, mutta oletimme, että eipähän siellä mitään lie.
Kun polku näytti ainakin alussa kohtalaisen mukavalta, otin mielelläni mukaani polkupyörän, jonka edellisenä iltana ”Rauta-Paavo” (kersantti Paavo Rautamäki, ”Bakkuksen” esikuntakirjuri) oli minulle luovuttanut. Naureskelin aluksi pahan kerran Paavon erehdystä, kun pyörällä oli mukava ajella, mutta pitkään ei iloni kestänyt. Maasto muuttui ja ennen pitkää jouduin tuota rumilusta kantamaan. Kadutti jo ja harmitti. Pitikin ottaa raahatakseen.
Kun sitten erinäisten kommellusten ja ponnistusten jälkeen saavuin perille väsyksissä, yritin luonnollisesti ajaakin, kun pääsin Kiimasjärven kylän nurmikkoiselle, tasaisille tantereille. Kylän keskellä erään talon nurkalla seisoi muutamia kylän emäntiä ja heidän seuranaan joitakin kouluikäisten kokoisia poikia. Ihmeekseni juoksivat pojat kiireesti äitiensä turviin älähdellen ja kun rupesin ottamaan syystä selvää, sain kummakseni kuulla, että kukaan koko kylässä ei ennen ollut nähnyt polkupyörää. -Autoon he olivat tutustuneet talvisodan aikana, mutta polkupyörä oli tuiki tuntematon.
M o i s e i n I i v a n a
Kiimasjärvelle saavuttua ei väsymys kauankaan kestänyt. Komppaniamme tapasin järven rannalta, jossa pojat loikoilivat auringon paisteessa toisten uidessa. Taisin siinä uida minäkin. Pitkään ei kuitenkaan viihtynyt paikallani. Jo ensi silmäys tuohon vanhaan, ränsistyneeseen kylään antoi aavistuksen siitä, että yhä vieläkin oli jäänyt jäljelle palanen siitä ikivanhasta, kalevalaisesta muinaiskulttuurista, jonka eräät iäkkäät tuttavani kertoivat löytäneensä vuosisadan vaihteen aikana Vienanmaita samoillessaan.
Yllytin Rauman kaverikseni, mutta hän ei tuntunut niin paljon kylästä kiinnostuneelta ja niin kähdin kiertelemään yksinäni. Aikani kierreltyäni kiinnittyi huomioni erääseen kylän syrjässä olevaan pieneen mökkiin, jonka ympärillä näkyi liikkuvan miehiä. Asetuin tupaan sisälle. Se oli täpösen täynnä miehiä, mutta työnnyin joukkoon ja pääsin pujottelemaan keskilattialle. Siellä seisoi vanha, pitkäpartainen lyhyehkö mies, jonka kirkas ja teräväkatseinen silmäpari heti kiinnitti koko huomioni. Työnsin ukolle kättä
- Ka mitäpä kuuluu?
- Eipä pahoa, vastasin, mitäpä itsellesi?
- Ei pahoa mullekaan kuulu. Se vain oli paha, kun tuo vanhuus tuli kysymättä.
- No jokos papalla on mitenkä paljon ikävuosia?
- Yhdeksänkymmentäneljä vuotta.
Pappa näytti korkeintaan 70-vuotiaalta.
- Ei tuo tottakaan liene.
- Totta se on. Oli minulla papinkirjakin, josta sen tiesin, mutta kyllä se hukkunut, mutta varmaan minä ikäni tiedän. Eihän siinä epäilystä ollut. Kyllä Moisein Iivana ikänsä tiesi.
Siirryimme pihamaalle, jossa onnistuimme hetkeksi irtautumaan pahimmasta tungoksesta. Siinä kertoi Iivana aamullisia tapahtumia. Kertoi, miten heitä oli peloteltu ja metsään ajettu, mutta Iivana ei ollut pelännyt. Hän tiesi, että suomalaiset ovat tulossa ja kun hän itse oli monet kerrat kierrellyt Suomessa, tunsi hän meikäläiset. Niinpä hän kertoikin asettuneensa aukeaksi hakatun Palovaaran laelle, josta oli mahdollisimman hyvä näköala. Pian lähtikin tulemaan miehiä ja ”niitä tuli enemmän kuin metsän puita”. Ensimmäisten vaaralle tulijoiden joukossa oli eräs kuivaniemeläinen vääpeli. Tältä oli Iivana ensi töikseen kysynyt: Oletko sinä sen ja sen miehen poikia? Tarkkaava silmä ei erehtynyt. Tuossa tuokiossa olivat vääpeli ja ukko ystävyksiä. Ukolta hyrähti itku muistellessaan vääpelin isää, jonka kanssa oli muinoin ollut hyvä ystävä ja liikutus tarttui ennen pitkää vääpeliinkin niin, että molemmat itkivät ilosta.
Tuo Palovaaran laella tähystävä Moisein Iivana kätki olemukseensa elävän näytteen rajan taakse jääneestä selvästä suomalaisesta heimoista ja hän oli eräs viimeisimpiä yksilöitä todellisen Kalevalan kansan jäsenistä, ellei aivan viimeinen.
L i p u n n o s t o j u h l a
Kiimasjärven kasarmin pihalla 2.7.1941.
Kun Konttikirjurin päiväkirja on kellastuneilla lehdillään säilyttänyt melkoisen yksityiskohtaisesti otsikossa mainitun juhlan, selostettakoon sellaisenaan:
Lipputanko oli aamulla kylään marssiessa tuotu ja lie se päivällä pystytetty. Klo 20.30 vedettiin siihen salkoon Suomen lippu.
Pataljoona oli kerääntynyt istumaan kasarmin laajalle pihamaalle. Laulettiin aluksi Sillanpään marssilaulu yhteisesti. Tämän jälkeen astui puhujan paikalle pataljoonamme pastori Jouko Karanko pitäen seuraavan tervehdyspuheen:
”Karjalaiset rahvahaiset. Hyvät aseveljet.
Olemme kokoontuneet tähän kasarmin pihamaalle tänä kauniina kesäiltana tunteaksemme taas kerrankin samalla tavalla. Teillä, Karjalan rahvahaiset, Teille on ankiet ajat ollehet. Teiltä on otettu pois kaikki, mikä on ollut rakasta. Oma koti ei olet tuntunut omalta kodilta. Vierahille on pitänyt raataa. Tämän raskaan ajan aikana ette ehkä ole muistaneet, että rajan toisella puolella olemme me ollehet. Teitä odottelimme, Teitä vuottelimme nähä. Nyt on tullut se hetki, jolloin taas saamme nähä toinen toisemme. On ollut hetki, jolloin oma koti taas saa ja voi tuntua omalta kodilta. Me tahdomme, että jokaisen suomalaisen koti todella tuntuisi omalta kodilta ja jokainen suomalainen voisi raataa oman perheensä hyväksi. Juuri sen tähden me olemme täällä.
Tämä jälleennäkeminen tässä Kiimasjärven kylässä on ollut iloinen. Te, joita oli paloiteltu ja joista monet pakenivatkin metsään, olette nyt nähneet, että me emme tulleet Teitä vaivaamaan, yli voimien vaatimuksia antamaan. Olemme tulleet veljinä ja sen tähden, kun meillä on yhteisen tulevaisuus, tahdomme heti, vaikka sota on vielä käynnissä, vielä vaikka emme olekaan päämääräämme saakka marssineet, tahdomme viettää nämä lyhyet lepohetket niin, että mäistä jäisi innottavia yhteisiä muistoja. Ja me tahdomme, että meihin tämän työn suorittajina luotetaan myöskin rajan tällä puolella. Näissä merkeissä pyydän Teidän kaikki lausua tähän yhteiseen illanviettoon tervetulleiksi.
Laulettiin yhteisesti ”Karjalanmaa”
Kansakouluopettajatar Laine lausui runon ”Rajan lapsi”. (”Laulavat laakson lapset….”)
Pastori Karanko lauloi: ”Valgian meren randall..” ja ”Jo Karjalan kunnailla lehti puu …”
Kun vielä oli yhteisesti laulettu ”Oi kallis Suomenmaa…” astui pastori Karanko esille iäkkään vienalais mummon kanssa. Hän kertoi, että mummo tulee esittämään itkuvirren.
En ollut itkuvirtta milloinkaan kuullut ja nyt päätin panna pikakirjoituksella jotakin ainutlaatuista paperille.
Pastori Karangon selostaessa itkuvirsiä yleensä, aloin hiipiä huomaamatta mahdollisimman lähelle esiintyjää. Se onnistuikin, mutta pettymykseni ei ollut vähäinen, kun esitys alkoi. En ymmärtänyt siitä kerrassaan mitään ja yhtään sanaa en saanut paperille.
Jälkeenpäin sain kuulla pataljoonamme lääkäriltä, kapt Mauno Oravaiselta, että hän pikakirjoittajana oli tehnyt täsmälleen saman yrityksen ja luonnollisesti samanlaisin tuloksin. Kun tiedustelimme toistemme paikkola, huomasimme samanaikaisesti lähestyneemme esiintyjää aivan vastakkaisilta puolilta.
Luonnollisesti ei esitystä ymmärtänyt juuri kukaan läsnäolijoista. Pastori Karanko sen kuitenkin kykeni pääpiirteissään tulkitsemaan. Ilmeisesti oli sen tunnelma ollut kovin vaikuttava, sillä kylän nuoret tytöt, joita oli suuri joukko juhlassa mukana, lähtivät kesken kaiken itkien juoksemaan paikalta.
Yhteislauluna laulettiin ”Jääkärimarssi”.
Tämän jälkeen astui puhujapaikalle pataljoonan adjutantti, luutn. Veikko Hauru lausuen mm. seuraavaa:
”Jo yli kaksi vuosi kymmentä sitten se mies, joka Jääkärimarssin sanat kirjoitti, uneksi siitä, että kerran kaikki Suomen heimot saavat yhteen. Hän uskalsi jo silloin pukea sanoiksi tuon silloin järjettömältä näyttävän unelman. Näinä päivinä me näemme tämän toteutuvan. Näinä päivinä murskataan meitä aina idästä painanut Venäjän valta. Se natisee jo nyt liitoksistaan. Tiedän, että meidän joukossamme ei ole yhtäkään, joka ei tietäisi, mitkä ovat sen rauhan vaatimukset, joka tämän jälkeen tullaan tekemään. Me olemme jo toisen kerran pukeutuneet asetakkiin ja painaneet ankein mielin kotimme oven kiinni. Me päätimme, että tällä kerralla pistämme asiat niin, ettei enää tosita kertaa tarvitse lähteä. Ne rajat, jotka me miekalla teemme, niiden on oltava lyhyitä. Sen me olemme päättäneet niiden rakkaiden puolesta, jotka ovat jääneet rajan taakse ja joita me muistelemme. Meille on tullut selväksi, että tämän sodan tarkoituksena on Vienan ja Aunuksen heimo kansan vapauttaminen. Onnellinen asia, että saamme sulkea piiriimme kansan, joka tuntee ja puhuu kuin me ja jonka tavat ovat samat kuin meidän. Olemme varmat siitä, että kun pääsemme yhtenä rakentamaan, niin Vienan ja Karjalan heimot ovat löytäneet itsensä. Täällä tavataan se kansa, joka kerran kykeni laulamaan Kalevalan, joka loin sananlaskut, joihin keräsi viisautensa.
Meidän taistelumme ei ole pitkä. Savijaloilla seisoen jättilainen ei seiso kauan. Saamme olla liitossa Euroopan väkevimpien aseiden kanssa. Puoli Eurooppaa on liittynyt murskaamaan sitä petoa, joka on rajan takana.
Tätä voittoa ei meiltä voida riistää. Voimme lähi päivinä joutua kärsimään paljon, mutta meidän on kestettävä siihen saakka, kunnes Karjalan toinen raja on näkyvissä. Meidän on luotava onni ja tulevaisuus niille, jotka jäivät meiltä rajan taa ja joita me muistamme.”
Luettiin Ylipäällikön päiväkäsky 1.
Laulettiin yhteisesti Karjalaisten laulu. Seurasi iltahartaus, jonka piti pastori Karanko lukien puheensa lähtökohdaksi Jaak 4:15-16.
”Tämä Jumalan pyhä sana asettaa meidän eteemme elävän totuuden juuri tästä hetkestä. Meillä ei tällaisena hetkenä ole mihinkään niin suuri kiusaus kuin ylvästelyyn, ihmiskerskaukseen. Me kerskaamme omista ja liittolaisiemme jaloista ja valtavista suorituksista. Kun näin on asia, tulee Jumala tällaista väärää ylpeyden henkeä vasottamaan ja nuhtelemaan. Ei siksi, että me ryhtyisimme farisealaisesti puhumaan, että emmehän me oikeastaan mitään ole. Jos tällä lailla sanotaan, tulee myös olla vakaumus siitä, että ihmisvoima väkevimpänäkin on vain tomu ja tuhka hänen edessään. Kun Herra varottaa lähtemästä ylpeyden hengessä, niin miehet ja veljet, pyydetään nyt sitä henkeä, joka valtavienkin suoritusten edessä osaa nähdä, miten kelvottomat me olemme nauttimaan tätä kunniaa. Kuinkapa me suomalaiset häpeämättä voisimme kerskata. Olimmehan me vielä muutamia vuosia sitten keskenämme riiteleviä ja olimme ajallisestikin kelvoton kansa, niin että Jumalan piti iskeä meitä idän piikkiruoskalla ennen kuin näimme, että olimme veljiä, aseveljiä myöskin sen työn rintamalla, joka nyt seuraa ja jonka täytyy seurata kansamme turvaamiseksi. On ihme, että juuri tänä iltana, jolloin tunteemme on korkealla, Jumala näin muistutti meitä. Jumala on näin kaiken tämän takana ja kiitos, kunnia ja ylistys kuuluu hänelle. Katsokaa, kuinka hyvä on Herra, silloin ei kerskauksen perkele pääse meitä kiusaamaan.
”Nyt päättyi armas päivä”
Lipun lasku.
Kivikkoisella pihamaalla istuneet miehet nousivat verkalleen lähteäkseen kukin taholleen. Useimpien olemuksessa kuvastui vakavuus. Korkealla vaaran jyrkänteellä lepäävä ikivanha karjalaiskylä näytti tähyilevän yhtä mietteliäänä kuin lepoon vetäytyvät äskeisen juhlan yleisökin, josta varsin monet seisahtuivat kotvaksi ihastelemaan harvinaisen ihanaa kesäiltaa katseen lipuessa milloin peilityynenä alhaalla lepäävällä järven pinnalla, milloin seuraillen kaukaista saloseudun levokasta horisonttiviivaa. Vähitellen häipyi kukin taholleen ja kun Konttikirjuriparka viimeksi tulleena ei ollut ennättänyt mistään varata itselleen yösijaa ja kylän joka ainoa vähänkin asumukseksi kelpaavalta näyttävä loukko oli ääriään myöten majoitettu, kytkähti kirjuri yksikseen erään mättään kupeelle toivoen, että kohdakkoin nouseva aurinko joutuu jo pian lämmittäjäksi. Kun pusero oli vedetty pään yli lämmikkeeksi, valtasikin uni väsyneen tarkkailijan tuossa tuokiossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti