Liitteitä 5/JR 53 sotapäiväkirjaan (Korpijärvellä)

 

KORPIJÄRVELLÄ

Makarielan järvi oli tarjonnut joukoillemme niin viehättävän leiripaikan, että varmaankin yksi ja toinen meistä tunti sieltä lähdettäessä jonkinlaista mielihaikeutta. Suussa tuntui vieläkin sen maukkaitten ahvenien hiillosmaku ja ainakin minun korvissani kaikui lähtemättömästi mieleen jäänyt pastori Karangon laulu, kun hän eräänä aamuvarhaisena laskeutui jyrkkää kalliorinnettä alan rantaan aamupesulle ja lauleli omia aikojaan ”Valgian meren randanill..” Makarielan rantakallio muodosti erinomaisen kaiuttimen ja kaunis ääni kiiri yli tyvenen järven palaten yksinäisen kuulijan korviin vieläkin kerran ikihongikon holvistosta.

Nyt piti tuo ihanuus jättää. Sattui siinä lähtiessä vielä sadekin, joka lisäsi mielen apeutta. Ainoaksi iloksi jäi pieni pelleily. Vedin sateen suojaksi siviilipäällystakin, otin kontin selkääni ja tyyliä täydentääkseni hankin tuollaisen puolipitkän sauvan käteeni ja niin oli Konttikirjurin asu valmis.

Huoltoportaamme saaminen Kiimasjärvelle oli ollut työn ja tuskan takana, kun tiestä ei ollut mitään tietoa. Makarielaan matkaaminen oli sujunut suuremmitta kommelluksitta kuormastonkin osalta. Jollakin tavalla ajoneuvokuntoisena jatkui tie nytkin aina Tuhkalaan saakka ja siis noin 8 km, mutta lopputaival läpi rapakkojen, kivikkojen, läpipääsemättömiltä näyttävien korpikoloikkojen, tuntui paikka paikoin suorastaan mahdottomalta. Viimein sentään päättyi tuo vaivalloinen marssi, mutta hiukan tiukalta tuntui tuo uusi leiripaikkamme. Ei näyttänyt olevan edes kunnollista teltan paikkaakaan. Pataljoonan esikunta oli asettunut Korpijärven talojen ympärille. Meidän paikkamme oli kapean lahden toisella puolella kosteahkossa, melkoisen puuttomassa mättäikössä. Vastapäätä kohosi taustana korkeahko harju, joka kupeessa Korpijärven talot olivat kuin kiinni kasvottuneet. Nuo karjalaisrakennukset ovat tyylikkäitä, mutta eivät tyyliään näytteleviä. Ne ovat kuin osa ympäristön luonnosta ja ihmisasumuksena ne kuitenkin näyttävät loihtineen esiin suorastaan ihmeteltävän kodikkuuden. Ihmekkö oli, että viime vuosisadan alussa monet suurmiehemme tälläisiin oloihin ihastuivat.

Hei perille päästyämme istuin mättäälle tarkkailemaan taloja, mutta olihan siihen syytäkin. Tuo Korpijärven vanha, alkuperäinen päärakennus, joka edusti puhdasta vienalaista maatalon tyyppiä alakerrassa olevine navettoineen, välikerroksessa olevine viileine maitohuoneineen ja yläkerrassa olevine asuntoineen, oli selväsi sama, missä varmaan monet suurmiehemme, mutta tiettävästi ainakin Akseli Gallen-Kallela ja hänen ystävänsä kreivi Louis Sparre olivat vierailleet matkallaan Sohjanasuun kylään, jonne matkasivat pitkin Pontselejokea. Mieleeni palautui se syvä sääli, jolla kreivi Sparre on kertonut Korpijärvestä matkamuistelmissaan. Köyhyys ja talon yksinäinen sijainti näyttävät vaikuttaneet matkailijaan varsin syvästi. Tuossa tuo talo nyt oli edessäni harmaine seinineen, ajan patinoineen, mutta yhäkin ylväine päätyineen.

Kun seuraavana päivänä kävelin taloja katsomaan, havaitsin, että niemi, jolla ne sijaitsivat olikin todellinen ”halvö” puolisaari, sillä mantereesta johtava kannas oli perin matala, niin että tulvien aikaan varsinkin talot joutuisivat saareen. Suoranaisella hartaudella asuin tuolle todellisen elämäntaistelun tantereelle, jollaiseksi Korpijärven kamaran tiesin. Kovaa oli taistelu ollut, mutta elämä oli selvästi voittanut.

Vanhaa päärakennusta vastapäätä oli rakennettu toinen, entistä monin verroin uljaampi. Siitä oli perhe alkanut hajaantua ja pojat olivat rakennelleet omia pienempiä asumuksiaan alemmaksi ikivanhaan venevalkamaan johtavan polun varteen.

Niin, mutta pysähdy kulkija. Katsele ympärillesi. Anna leyhkeän kesätuulen tuoda sanomaansa. Kaikkialla huokuu vastasi kauneus ja oman kansasi historia elävämpänä kuin milloinkaan olet nähnyt. Kukapa voisi tajuta suomalaisen kulttuurin valtasuonten syvää sykintää, ettei olisi saanut viettää edes jotakuta leppoisaa kesäpäivää Vienan vilpoisten vesien äärellä kuunnellen ystävällisen kesätuulen tarinointia niiden talojen nurkissa, joissa entiset esi-isämme ovat Kalevalan kehittäneet ja joitten suojiin heidän jälkeläisensä ovat spooylin toivottaneet meidän edeltäjämme tervetulleiksi.

Seistessäni tuossa Korpijärven korkealla kunnaalla ja antaessani katseeni vapaasti lipua yli laajan, vesistön tuhansiksi pirstaman näköalan, astui uudelleen mieleeni Kiimasjärvellä tapaamani Moisein Iivana. Saadapa nyt tässä hänen kanssaan pakista edes parikin päivää.

Astelin niemen kärkeen. Siellä oli pienirakenteinen erillinen asuinrakennus. Sen eteisessä oli rysä ja lapsen kehto. Keskellä pirtin permannon oli rukki rikki hakattuna, mutta nurkassa ollut kirnu oli sentään säilynyt eheänä. Pirtissä oli kaksi pöytää. Toinen, pienempi niistä oli sellainen, että kansi oli tehty   yhdestä puusta. Se oli todellakin kome ”viipale” ikipetäjää. – Jatkoin kulkuani kohti valkamaa. Siellä oli muutamia aittoja, joitten ikää näytti olevan turha arvailla. Kolme tuuheata ritvakoivua näytti asettuneen kuin noitten vanhusten vartijoiksi ja nyt ne suhusivat ystävällisesti leppoisassa tuulessa rungot aittojen seinässä kiinni. Valkamasta jatkui kiertoni rantajyrkänteessä olevaan juhlalliseen kyläkalmistoon. Karjalan kalmistokuusikot ovat todellinen aidon hartauden tyyssijoja. Niin oli tämäkin. Pitkästi yli kolmekymmentä entistä korpijärveläistä näytti siihen haudatun, mutta pitkiin aikoihin ei sinne näytetty ketään kätketyn. Eräällä saarella oli näet uuden ajan sanelema paljaankaru hautausmaa. Sellaisenhan sopikin paremmin nykyajan kylmän materialistiseen henkeen.

Kalmistosta erottuani kävin vielä tervehtimässä hongista huolellisesti rakennettua, tuohikattoista jyväaittaa. Siitä hiivin hiljalleen, kenenkään huomaamatta, takaisin teltallemme. Ajatuksissani kierteli kysymys: Meille on suotu monin verroin paremmat ulkonaiset elinehdot, kuin Korpijärven entisille asukkaille, mutta pystymmekö me antamaan jatkuvasti kehittyvälle kulttuurillemme sitä elävää hengenvoimaa, jota ilman mikään kulttuuri ei voi elää. Annammeko kansallisen kulttuurimme elinlähteille sen arvon ja sen sijan, mikä niille todella kuuluu?

Kummeksuen taisivat Korpijärven vanhat rakennukset katsella sitä elämänvilskettä, joka niiden ympärillä nyt vilisi. Tietyöporukat paukuttelivat kiviä ja kantoja niin, että olisi luullut olevan hyvinkin kiivaitten taistelujen käynnissä. Meidän komppaniamme työksi sattui n.s. pitkän lavetuksen rakentaminen, tien johtaminen laajan rämeen yli. Siihen meni puuta vaikka millä mitalla, mutta hyvähän siitä lopulta tuli. Vapaa-ajat käytettiin suurelta osalta kalastamiseen ja kalaa järvi antoi. Kalamatkat ulottuivat joskus kauas Korpijärven toisessa päässä ollelle myllylle saakka.

Siellä myllyllähän kertoi lääkintäaliupseerimme kokeneensa koko sotaretkemme jännittävimmän tilanteenkin. Olivat sinne painuneet kalalle koko venelastillinen miehiä ja kaikki ilman asetta. Ahonen oli mennyt tarkastelemaan myllytupaa hiljaisena kesäyönä ja juuri, kun hän oli sivuuttanut sen ikkunan, hän huomasikin kauhukseen, miten pirtistä juoksi ryssä, ruskea mantteli yllään. Aivan hätähousu ei Ahonenkaan sentään ollut, vaan seisoi tiukasti paikallaan tutkien tilanteen kehitystä. Hyvänjoukon turvallisemmaksi sentään olisi olonsa tuntenut, jos olisi ollut edes jonkinlainen ase, tahi kun olisi pysytellyt muun porukan matkassa. Nyt hän oli yksin. Viimein selvisi asia Ahoselle kuitenkin. Tilanne ei sentään ollutkaan sen vaarallisempi kuin että myllytuvasta ulosjuossut olento olikin vain poro, joka länkytellen painui kankaalle.

Jännittäväksi muodostui tilanne myöskin eräälle komppaniamme vänrikille. Veneet olivat alati käytössä, kuten ajatellakin saatta, ja niitä huudettiin tämän tästä. Eräänä päivänä alkoi talojen rannasta kuulua tavallista päättäväisempi huuto: ”Hei äijä, Pää kiinni…”. Tätä hän kuitenkin katui jo ennen pitkää, sillä kotvan kuluttua tuli lahden yli vene juuri omalle toimistoteltallemme ja veneessä oli itse pataljoonan komentaja, majuri Backman. Vänrikkimme häipyi hyvässä järjestyksessä, mutta ei häntä onneksi kysyttykään.

Komppaniankirjurin ammatti on siitä ikävä, että siinä tahtoo olla aina paljon työtä ja huolta, jos mieli pitää asiat vähänkin kunnossa. Niin mieluisaa kuin olisikin ollut tutustua tarkemmin ympäristöön, en siihen parhaalla tahdollakaan saanut tilaisuutta. Eräänä iltana sentään tein retken Korpijärvestä länteen olevalle topografitornille. Näköala sieltä yli ennennäkemättömän laajojen, koskemattomilta vaikuttavien Karjalan salojen oli näky, joka palkitsi matkan vaivat. Asealiupseerimme Keräsen kanssa vietimme todellakin mieleenpainuvan illan tuon tornin huipussa tähyillen seutua milloin kiikarilla, milloin ilman.

  X X X

Merkillepantavaksi tosiasiaksi muodostui, että jos milloin lähdimme liikkeelle, sattui lähtöhetkeksi aina sade. Se oli kastellut meidät Kiimasjärvellä, se hätyytti Makarielassa ja kun 14.7.41 illalla lähdimme Korpijärveltä liikkeelle, tuli silloinkin sade, kun telttoja purettiin.

Meidän paikallemme tuli oikeastaan jo ennen lähtöämme jokin työkomppania. Se levitti oitis kaikki eväänsä levälleen tanterelle. Taisivat siinä käyttää lähtijät tilaisuutta vähän hyväkseenkin, ainakin juustoa löivät tahkosta suuren kimpaleen lihakirveellä.

Upseerimme olivat etsineet sateen suojaa työkomppanian lottien teltasta. Kun teltasta kuului tuttuja ääniä, painuin sisään. Joku ränkäisi heti ovenrakoon päästyäni: Ei tänne saa tulla. Pääsy kielletty. Mutta kun kirjuri sai naaman näkyviin, kelpuutettiin hänet sentään joukkoon. Tuskin oli telttaan päässyt, kun vänrikki Parviainen sanoi: ”Ota tuo rinkelisäkki tuosta ja vie kuormaan.” Tein työtä käskettyä ja ihmettelin Parviaisen nopeata menestystä, kun oli tuollaisen saaliin saanut puhutuksi meille noin lyhyessä ajassa. Mutta iloni oli olla ennenaikainen, sillä kun uudelleen palasin teltalle, tulivat toiset lotat sitä rinkelisäkkiä hakemaan. Komppaniassa oli joku huomattavampi kiho vieraana ja hänelle olisi pitänyt saada kahvileipää. - Meille tuli kuitenkin kesken etsinnän lähtö, ja sattumalta se rinkelisäkki unohtui siinä lähtökiireessä sinne kuormaan.