KIIMASJÄRVELTÄ KORPIJÄRVELLE
5. – 10.7.41.
Uuteen ja tuiki outoon maailmaan tunkeutuminen on tietenkin
omiaan keräämään sellaisen määrän vireitä mielikuvia, että ne päiväkirjanakin
muodostavat kokonaisen kaaoksen. Toisaaltahan on taas niin, että jokainen
ihminen havaitsee vain perin kapeita ajalta tarkkaa asiat vain omasta ahtaasta
näkökulmastaan. Joku kulkee todellisena sotilaana, joku kenties
maatalousmiehenä, kolmas ajattelee teollisuutta ja sen mahdollisuuksia.
Konttikirjuri kuljeskeli lähinnä yksityisen turistin tavoin tarkkaillen sitä,
mikä kulloinkin mielenkiintoisimmalta näytti.
Muistaakseni 5.7.41 illalla lähdimme marssille päämääräämme
Makarielan järvi. Matkaa sinne oli n. 17 km. Matkalla sivuutettiin Suvannon
kylä. Uusi leiripaikkamme järven rannalla oli ihmeellisen rehevässä rinteessä,
aluskasvillisuutenaan harvinaisen hyötevä mustikanvarsikko. Perille
saapuessamme oli aamuyö. Aurinko oli juuri noussut ja se valaisi kirkkaasti
vastapäisen rannan. Sain komppanianpäälliköltä kiikarin, jolla tarkastelin
vastapäistä rantaa. Siellä näkyi yksinäinen talo, joka katsellessani näytti
elottomalta, mutta jossa jälkeenpäin kuulin olleen meikäläisten kenttävartion.
Olikin vartiolle tullut taloon mennessään jännät paikat. Ruismaasta oli
hypännyt mies näkyviin, mutta miesten tähyillessä jännittyneinä liikkujaa,
olivatkin he havainneet sen itse kontioksi, joka kuitenkin käytti päättävästi
hetkeä hyväkseen ja häipyi. Helppo oli häipyäkin, sillä heti ruismaan takana
alkoi todellinen Karjalan ikiryteikkö, metsä johon kirves tuskin lie
milloinkaan koskenut ja joka näytti säilyneen ihmeen kauan tuleltakin, joka
yleensä oli raivokkaina kuloina suorittanut metsänhoidolliset toimenpiteensä
miltei joka paikassa. Kotvan annoin kiikarini seurailla ikimetsän harmaakylkisiä
honkia, joiden hopeiset kyljet kuvastuivat kauniisti peilikirkkaaseen järven
pintaan vastakkaisella rannalla.
Teki mieli käydä järven takana talossa, mutta kun sinne
pääsy näytti miltei mahdottomalta ja kun ei ollut tarkkaa tietoa, milloin
lähdetään edelleen oli viisainta pysyä aloillaan. Suvannon kylään sentään
menin. Tämä oli kylänä paljon kehittyneempi kuin Kiimasjärvi. Siellä oli
postitoimisto, kansakoulu oppilaskoteineen ja juhlatalokin, jossa laaja
lainakirjasto. Kävin kansakoulunopettajan asuinhuoneissakin. Varaimmin
asuinhuoneena oli käytetty yhtä, jonka seinät oli paperoitu sanomalehdillä.
Siinä oli ”Totuus”, tuosta tavailin vajavaista venäjäiskirjaimiston
tuntemustani apunani käyttäen ”Kosomolskaja Pravda”, Utsitelskaja Oeseta” ja
pöydällä oli venäläisin kirjaimin kirjoitettu ”Karjalan kielen lukemakaiso”.
Juhlatalon lainakirjastossa kiinnitti huomiotani se, että vaikka penkomalla
penkon yritin hakea jotakin yleismaailman kirjallisuudessa tunnettua teosta, ei
sellaista käsiinsä saanut. Kaikki olivat nevostoprofeettojen laatimia. Kun
kirjoista oli suurin osa venäjänkielisiä, en niiden laadusta kieltä
taitamattomana saanut selkoa, mutta tekijäin nimiä tavailin penkoessani edes
jotakin tuttua esille. Koko talo oli hirvittävän siivoton ja juhlasali ei
tehnyt yleisestä säännöistä poikkeusta. Pysyväiseksi ohjelauseeksi ja
elämänviisaudeksi oli sen seinälle tekstattu lause:
”Taistelu rokuloitaljoita ja tuotannon häiritsijöitä vastaan
on taistelua synnyinmaamme ja sen Punaisen Armeijan mahdin lujittamisen
puolesta. Eläköön työkuri ja mallikelpoinen järjestys synnyinmaamme
tuotantolaitoksissamme.”
Suvannon kylään saapuessani tervehti minua Iso-Oskari, uusi
ystäväni, johon olin tutustunut Saapunkijärvellä Kuusamossa. Olin kerran leirin
ympäristöä kierrellessäni sattunut taloon, jonka isäntä puhui Karjalan murretta
ja joka oli harvinaisen suurikokoinen mies ja jonka lisäksi kaikki näyttivät
tuntevan. Taloon oli näet kokoontunut Taivalkosken poikia sankoin joukoin kyläisään.
Eräs heistä kertoi minulle isännästä. Mies oli ollut nuorena Japanin sodassa.
Ensimmäiseen maailman sotaan hän oli niinikään osallistunut ja ollut mukana mm
kuuluisassa Tannerbergin taistelussa. 1918 hän oli vapaussodassamme ja sen
jälkeen Karjalan retkikunnassa. Talvisodassa hän oli mennyt Suomussalmella
tarjoutumaan, mutta katsoivat hänet jo liika vanhaksi. Silloin oli ukko omia
aikojaan painunut linjoista läpi, venäjäkielen taitoisena oli pujotellut
itsensä sopivalle kohdalle ja pistettyään muutaman miehen matalaksi, oli saanut
aseita mukaansa ja niin palasi tiedustelemaan uudelleen, joko hän nyt kelpaa
mukaan. Kelpasihan toki, Oskari.
Keskustelin silloin hetken aikaa tuon viiden sodan sankarin
kanssa. Kysäisin ”No, kun Te nyt olette olleet noin monessa myllerryksessä
mukana, niin kertokaapa nyt, missä olitte kaikkein tiukemmalla? Miettimättä
virkkoi Oskari: ”Kyllä se niin on, että en minä sen tiukemmalle ole missään
ollut kuin talvisodan aikana tuossa Tormuan pellolla.” (Suomussalmella).
Nyt seisoi Iso-Oskari sotilaspuvussa, kivääri hihnasta
olalla kuormaston vartijana. Paiskasin kättä ja tiedustelin: ”Mitäs nyt?” ..
Mitäpäs nyt ku` omah pitäjäh peästih”, oli vastaus.
XXX
Leppoisina ovat mielessä säilyneet Makarielan järvellä
vietetyt päivät. Siellä teki Asmundin Taneli Konttikirjurin konttiakin.
10.7.41 koottiin kamppeet heti aamulla ja klo 7.15
lähdettiin 21 km:n taipaleelle kohti Korpijärven kylää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti