SURUNSA KULLAKIN.
Mottivaiheen alussahan oli komppanian päällikkömme luutn. Pekka Honkanen. Sotapäiväkirja kertoo siitä, mitenkä hän yhdessä ”alikersanttivääpelimme” Holtinkosken kanssa toi puolen komppaniaa Kiestinkiin lepäämään jättäen toisen puolen oman onnensa nojaan radanvarteen. Tämän turvattomaksi jääneen komppaniamme osan tapasi onneksi luutn Heikinheimo ja ryhtyi pojille päälliköksi. Sen seikan merkitystä, mikä luutn Heikinheimon toiminnalla tuossa vaiheessa oli, ei varmaankaan koskaan kylliksi korosteta.
Kiestingin lepo koitui Honkaselle lyhytaikaiseksi. Ikävä vain, että sillä oli jälkiseurauksena se, että erään lopen väsyneet miehet kieltäytyivät hei palaamasta mottiin takaisin. Näistä raukoista yritettiin jo välillä tehdä kapinallisia, mutta onneksi sentään saatiin tämä asia oikealle tolalleen ja hyvä sopu saatiin uudelleen aikaan. Kertomatta enempää voi vain todeta, että Konttikirjurille tämä aiheutti melkoisesti lisäurakkaa.
Lyhyesti muodostui kuitenkin luutn Honkasenkin retki motissa. Yöllä 13/14.8.41 hän lähti mottiin ja jo 17.8.41 tapasin hänet varsin vaikeasti haavoittuneena Kiestingin kenttäsairaalassa. Hän kuului kaatuneen ”ei kenenkään maalle”, mutta illansuussa hän virkosi huutamaan apua ja muutamat joko pioneerit tahi tykistön pojat kävivät hänet sieltä hakemassa oman henkensä uhalla.
Tultuaan siirretyksi Kiestingistä Kuusamoon Sotasairaalaan, kirjoitti Honkanen minulle kortin, jossa pyysi minua käymään luonaan, koska oli hyvin tärkeätä asiaa. Tämän kortin sain 25.8.41. Niin mieluisaa kuin komennuksella pääseminen yleensä onkin, on sillä kerralla olisi siitä oikein välittänyt, sillä varsin monet ja velvoittavat tehtävät näyttivät minua mukamas sitovat yksikköön. Sain kumminkin jo samana iltana paperit kuntoon ja niin pääsin matkaan. Tiet olivat kamalassa kunnossa ja kyydin saaminen näytti pitkän aikaa aluksi tuiki mahdottomalta. Mahdottomalta se tuntui vielä silloinkin, kun oli aikomus lähteä Tuhkalasta eteenpäin, mutta 26.8.41 iltapäivällä sentään löysin itseni jo Kuusamosta. Sain sieltä vielä samana iltana yhteyden luutnantti Honkaseenkin, mutta kun olimme molemmat väsyneitä, päätimme varsinaisen keskustelun jättää huomiseksi.
Kun aamulla menin sairaalaan, otti Honkanen tietysti tärkeimmän asiansa heti kärkeen puheeksi. Hämmästykseni ei kuitenkaan ollut aivan vähäinen kun tarkkaillessani hänen kaikenkaltaisia lankoja ja pingoittimia täynnä olevasta suustaan tulevaa puhettaan sai kuulla suunnilleen seuraavan tiedustelun:
”Kuulkaahan nyt. Voisittekohan Te jotenkin touhuta sieltä motista, minun haavoittumispaikastani minun pistoolini tänne minulle? Se oli näet sellainen pistooli, jonka sain kadettikoulusta päästessäni ja niin ollen minulle hyvän tärkeä muistoesine.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti